Riinan luona puhumassa Haitekstistä Mirkka, Mika, Johanna ja Riina.
Ilmeisesti juhannuksen läheisyys vähensi keskustelijoiden määrää...
Haiteksti on jännäri miehestä, jonka muistia syö hai. Hän aloittaa elämänsä aina uudestaan ja uudestaan, psykologin sohvan kautta, koska hänellä on alussa aina muistinmenetys. Alkukappaleet luimme kaikki sujuvasti, mutta noin puolesta välistä alkaen tahti hidastui, koska tyyli alkoi muuttua. Alkupuoli erikoisen mielentilan kuvausta, päähenkilö loihti lukijoille – kieltämättä hulluutta muistuttavalla tavalla - aivan toisen maailman, maailman jossa kirjaimet ja sanat ovat asioita joita ne kuvaavat. Tässä alamaailmassa pienet ja isot kalat syövät muistoja.
Onpa sinne eksynyt maailmanhallitsijakin, joka ottaa haltuunsa ihmisiä ja käyttää heitä maailman valloitukseen. Oletteko joskus ihmetellyt miksi niin monilla ihmisillä on keskenään täsmälleen samanlaiset mielipiteet? No, hehän ovat oikeastaan samoja ihmisiä, jotka maailmanvallitsija on luonut!!
Alla lainaus HS:n Jussi Ahlrothilta. En osaa sanoa kuvailla seuraavaa tapahtumaa kirjassa itse paremmin.
Haitekstin loppupuolella teoksen päähenkilö Eric Sanderson saa kohtuullisen tukalan tehtävän. Hänen pitäisi juoda vesilasista veden käsite - siis paperilappu jossa lukee "vesi" - maistaa se ja virkistyä siitä. Niin kuin oikeasta vedestä.
Tässä ollaan nyt aika lailla perusasioiden äärellä. Kyse on sanan suhteesta siihen mihin se viittaa, kielen perusolemuksesta. Kyse on siitä jostain, jonka voimalla kirjallisuus joko on olemassa tai ei ole. Siitä, jonka voimalla sanat saavat meidät kokemaan jotain todellista.
Eric ei ymmärrä. Hän saa selityksen:
"Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä, Eric. On niitä, jotka tajuavat oikopäätä että tarina suuresta vedenpaisumuksesta ja tarina Baabelin tornista ovat sama kertomus, ja sitten on niitä, jotka eivät tajua."
Oraakkelit vastaavat aina arvoitukseen toisella. Nyt pitäisi ymmärtää, että maan peittävä vesi ja maan peittävät lukuisat eri kielet, jotka tekevät täydellisen kommunikaation mahdottomaksi, ovat jotenkin sama asia.
Taidamme kaikki olla jälkimmäisenlaisia ihmisiä.
Kirjailija on opiskellut kuvataiteita, ja hän tekee kirjasta melkein visuaalisen. Lopun kirjainlabyrinteillä on enemmän tekemistä kuvien kuin sanojen kanssa, vaikka ne muodostuvatkin kirjaimista. Visuaalisuudesta huolimatta emme usko, että tästä tehdään elokuva. Jutun pointti on siinä, että lukija lukee ja juo itse sanansa todeksi. Tulkintaan ei mielestämme riitä, että elokuvan hahmo tekee sen.
Jotkut odottivat vielä lopussa että Eric tokenee, paranee ja unohtaa Scout-Clion. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Clio oli tosiaan ronski nainen. Mutta ei ihan niin ronski kuin s. 137 käännösvirhe antaa ymmärtää: Clio ei siis härkisti puhunut vessajuttuja, vaan kävi joskus vessassa – ja siitä kun ei ole tapana muisteluissa puhua.
Kirja oli varsin vaikeaselkoinen, selvittelimme toisillemme useampiakin vaikeita kohtia: Kissan kantokoppa muuttui lopussa pikku kumiveneeksi, loppukappaleen herra Tegmark oli fyysikko, joka kirjoitti teleporttauksesta (siirrämme esineen tai ihmisen atomeina ilmassa ja kokoamme toisessa paikassa samanlaisena). Teleporttaus ei siis onnistunut vaan Ericin ruumis jäi kuolleena varastohallin pihalle ja ”sielu” siirtyi kreikkalaiselle saarelle elämään ikuisesti Clion kanssa.
Jäämme odottelemaan gradujen tulvan koskien tätä moniulotteista ja moniselitteistä kirjaa.
Kommentit