Syksyllä tapasimme Luotaajien perustajajäsenen Katriinan esikoiskirjan merkeissä. Sihteerinä toimi hänen sisarensa, eli minä, sisarensa, joka näemmä on jättänyt analyysin roikkumaan. Nyt täältä kuitenkin pesee, sikäli, kun enää ymmärrän muistiinpanoistani mitään. ;) (Kirjoitus julkaistaan siis oikeasti 11.1.2011)

Kysyimme alussa kirjailijalta, miksi hän halusi kirjoittaa ns. sisarussaagan, jollaiseksi kirjaa on mm. lehtiartikkeleissa tituleerattu. Hän vastasi, että yleensä sisarista on kirjoitettu ns. epärealistisesti: toinen on kaunis, toinen ruma; ääripäitä, kun häntä taas kiinnosti sisarussuhteen syvällisempi kuvaaminen. Lisäksi kirjailija halusi kuvata parisuhteita ja niiden vaikutusta sisaruuteen.
 
Romaanissa ei ole varsinaisesti juonta, mutta sen kieli ja soljuvuus tempasivat luotaajat mukaansa. Sitä, kuka kirjan neljästä päähenkilöstä puhuu tai kenestä puhutaan, oli joskus vaikea seurata, ja kysyimmekin, että oliko sen tietämisellä edes merkitystä. Kirjan kaikki sisarhahmot tuntuivat osittain olevan myös kirjailijan omiakuvia. Neljästä päähenkilöstä, Tuulista, Sadesta, Meristä ja Usvasta parhaiten esille nousivat Tuuli ja Usva, kun taas Meri ja Sade sekoittuivat keskenään.
 
Keskeisenä elementtinä romaanissa esiintyi Joki, joka myös kirjoitettiin isolla alkukirjaimella. Se paljastettiin todelliseksi, ja kirjailija kertoi nähneensä joesta ja mummulasta paljon unia ennen kirjan julkaisemista, mutta sen jälkeen ei ainuttakaan! Myös tuoksujen kuvaaminen, lapsuuden idyllin ja sisarusjutteluiden kuvaaminen oli luotaajien mielestä mielenkiintoista. ”Tuoksuooppera”, joku totesi, toinen ajatteli kirjan olleen hyvä kuvaus kielenoppimisesta ja kolmas kehui joogakuvauksia.
 
Minä, sisareni sijoittuu Satakuntaan, monen luotaajankin kotiseudulle. Se antaa kuvan lapsuudesta, mutta myös sen naisnäkökulma oli ainakin yhdestä miesluotaajasta erityinen. Kirja tuntuu olevan tositapahtumien ja keksittyjen sattumusten kudelma, ja jonkun luotaajan mielestä oli kunnianosoitus löytää sieltä itsensä. Joku ehkä pelkäsi löytävänsä jotain liian paljastavaa, ja joku toinen taas oli hieman ärtynyt joistakin tosielämän lainauksista. Puhuimmekin siitä, onko kullakin tekijänoikeus ”omiin tarinoihinsa” vai ovatko ne vapaata riistaa sen jälkeen kun tekijä on pullauttanut ne suustaan.
 
Totesimme, että kun tietää tai tuntee kirjailijan, pääsee ehkä paremmin tekstiin sisälle tai tekstin kertojan mukaan. Arvelimme, että ns. ulkopuoliset lukijat eivät välttämättä tajua, mitkä tarinoista ovat totta, mitkä eivät. Muistaakseni kirjailija itse arvioi, että ”pahimpia” ovat henkilöt, jotka tuntevat kirjoittajaa jonkin verran, mutta eivät kunnolla.
 
Romaanin miehet olivat jonkun mukaan ”huonolla tavalla outoja”: he olivat negatiivisia, hyviksiä tai pahiksia, ja mieslukijan oli ehkä vaikea löytää itseään miesten hahmoista. Miehet jäivät jollain tavalla ohuiksi, mutta toisaalta jonkun mukaan toivat kirjaan juonta: niiden kautta alkoi tapahtua.
 
Kirja esittää idyllin, joka pikkuhiljaa alkaa murtua. Sen loppu jäi mielenkiintoisesti pyörimään monen luotaajan mielessä: jäikö tarina auki? Luotaajat totesivat, että romaani oli hieno: kevyt, mutta painava, ”lukupiiriromaani”; arvelimme myös, että tämä voisi olla sellainen kirja, joka alkaa elää hitaasti, mutta säilyy pitkään.
 
Keskustelua kirjasta toivotaan kommenttipalstalle!
Terv. Sihteerinne P