Luotaajat tapasivat viiden hengen voimin sunnuntaina Pauliinan luona Sörnäisissä. Paikalle läpi loppusyksyisen pimeyden vaelsivat Johanna, Riina, Tarja ja Tero.

Ashberyn suomennoksista koottu kokoelma Valveillaoloa oli kirvoittanut kodeissa huokauksia, mutta pääkallopaikalla se kuitenkin sai aikaan intensiivistä analyysia. Kävimme läpi muutamia runoja hyvinkin yksityiskohtaisesti ja myös nautimme Teron ääneen lukemista kappaleista.

Aluksi moitimme Ashberyn runoilijanääntä pelokkaaksi, ironiseksi. Jotkut meistä olivat pysähtyneet muutamiin (suomentajan?) sanavalintoihin. Toisaalta totesimme, että tällaistahan postmoderni runous hyvinkin on: avointa ja tulkinnanvaraista. Ehkäpä tyylirikotkin kuuluvat asiaan? Ashberyn rakenteeltaan poukkivat ja epäehyet runot ja niiden säkeiden sattumanvaraisuus pakottavat lukijan tulkitsemaan – ja mitä ilmeisemmin todella pysähtymään ja keskittymään yhteen runoon kerrallaan.

Runojen suomentajan Aki Salmelan esipuheessa verrattiin Ashberyn lukemista siihen ”kuin kuulisi jonkun hitaasti kääntelevän radion kanavanvalitsinta naapurihuoneessa”. Tähän joku luotaajista totesi, että tällaisten runojen kirjoittamisen luulisi olevan helppoa. Voisiko jotkut säkeet vaihtaa toisiin kokonaisuuden siitä kärsimättä?

Analysoimme paitsi runojen erikoisia sanoja, rytmin muutoksia tai tyylin vaihtoja myös puhujaääniä, teemoja ja sanomia. Esimerkkinä toimikoon Säkeitä ennen aikaa. Pohdimme sen avointa seksuaalisuutta, joka yhdistyy konkreettiseen, mutta ylevään luontokokemukseen. Totesimme, että runon minä vaikuttaa mieheltä, joka on (jälleen kerran) yksin ja siten kenties yksinäinen. Runo projisoi ihmisyyttä luonnon kautta. Ihminen alkumeren – alun äärellä, suurempien voimien ja luonnonlakien vallassa. Tulkitsimme runon riuttojen tiedon perustuvan niiden pitkään ikään; ne ovat hitaan kasvun tulosta. Kalat taas tulevat ja menevät. Ja Neiti Meri on kenties joku salaperäinen nainen, runon minän haaveiden kohden. Mutta – kuinka yllättäen – ”minä” päätyy lopussa pessimismiin, luovuttaa naisen suhteen; ujo, reppana, huonoitsetuntoinen miesääni kuulsi mielestämme monen Ashberyn runon läpi.

En tiedä, löysimmekö varmoja vastauksia mihinkään tai olimmeko kenties edes näin yksimielisiä kuin edellä olen antanut ymmärtää. Joka tapauksessa keskustelua syntyi ja luulen, että monen mieli Ashberyn runoudesta muuttui tai ainakin lieveni illan aikana. Ehkä tämä onkin runoutta, jota kannattaa tutkistella. Ashberya voisi mielestäni kokeilla vaikka koulussa, vaikka vaativaahan se tuntuu olevan. Mutta eikö hyvä runous ole sitä aina?

********************************************************************

Seuraavan kerran tapaamme loppiaisena 6.1.2008 klo 17 (huom. aika) Riinan luona. Luodattavana on Hannu Mäkelän Mestari, 1995 Finlandia-palkinnon voittanut elämäkertaromaani Eino Leinosta.